Sen kerrottiin perustaneen vuosisatoja sitten joukko käsityöläisiä ja käsityöläisiä, jotka kukin olivat oman ammattinsa huipulla. Heidän päämääränsä oli yksinkertainen, mutta syvällinen: säilyttää ja välittää taiteensa korkeimpia muotoja ja varmistaa, ettei todellinen mestaruus koskaan menetäisi ajan ja edistyksen tuhoa.
Killan jäsenyyttä ei ollut helppo saada. Se ei vaatinut ainoastaan vertaansa vailla olevaa taitoa, vaan myös syvää, lähes hengellistä omistautumista ammatilleen. Legendat puhuivat vihkimyksistä, jotka koettelivat pyrkivien teknisten kykyjen lisäksi heidän luonnettaan ja killa sieluaan. Monet etsivät kiltaa, mutta harvat valittiin. Ne, jotka pääsivät sisään, vannoivat salassapitoa, ja heidät sitoivat muinaiset valat suojellakseen Killan tietoa ja perinteitä tarvittaessa henkillä.
Killan vaikutus näkyi historian aikana hajallaan olevissa suurissa teoksissa, vaikka sen nimi ei koskaan esiintynyt missään asiakirjoissa. Hienoimmat katedraalit, upeimmat kuvakudokset, kestävimmät kirjallisuusteokset ja vallankumouksellisimmat tieteelliset löydöt – kaikki kantoivat kiltalle ominaisia hienovaraisia tunnusmerkkejä. Sanottiin, että Leonardo da Vinci, Shakespeare ja Isaac Newton olivat kaikki jäseniä, ja heidän neroaan on vaalinut ja muovannut killan piilotettu käsi.
Salaisuudestaan huolimatta kilta ei ollut täysin syrjässä maailmasta. Se säilytti herkän tasapainon ja puuttui hienovaraisesti ohjaten ihmiskunnan historian kulkua. Suuren kriisin aikoina, kun taiteet tai tieteet olivat uhattuina, kilta astui varjosta ja sen jäsenet pyrkivät säilyttämään tietoa ja inspiroimaan luovuutta uudelleen. He olivat hiljaisia kulttuurin vartijoita, näkymättömiä käsiä, jotka pitivät ihmispotentiaalin liekin palamassa kirkkaasti.
Killan rakenne oli hierarkkinen, mutta ei perinteisessä mielessä. Se arvosti viisautta ja luovuutta pelkän aseman tai tittelin edelle. Vanhimmista jäsenistä koostuvan neuvoston valitsemaa suurmestaria pidettiin ensimmäisenä tasa-arvoisten joukossa. Tämän johtajan tehtävänä oli valvoa killan toimintaa ja varmistaa, että sen tehtävä pysyy totta ja sen salaisuudet hyvin säilytetyt. Suurmestari oli kuitenkin myös killan tarkoituksen palvelija, jota sitoivat samat valat ja vastuut kuin muitakin jäseniä.
Killan päämajan kerrottiin sijaitsevan kauniissa ja eristäytyneessä paikassa, piilossa olevassa pyhäkössä, johon jäsenet voivat vetäytyä opiskelemaan, luomaan ja opettamaan rauhassa. Pääsy tähän pyhäkköön myönnettiin vain kelvollisiksi osoittautuneille, ja sen sijainti säilyi yhdeksi killan tiukimmin varjeltuista salaisuuksista. Huhut puhuivat laajoista kirjastoista, jotka olivat täynnä muinaisia tekstejä, työpajoista, jotka oli varustettu hienoimmilla työkaluilla, ja puutarhoista, jotka inspiroivat rauhaa ja mietiskelyä.
Nykymaailmassa Killan olemassaolo tuntui vieläkin enemmän sadulta. Kuiskaus kuitenkin jatkui. Jotkut väittivät, että kilta toimi edelleen ja sen jäsenet työskentelivät kulissien takana vaikuttaakseen historian kulkuun hienovaraisilla tavoilla. Toiset uskoivat, että kilta oli hajonnut ja sen tieto hajallaan tuuleen. Mutta ne, jotka todella ymmärsivät mestaruuden luonteen ja sen saavuttamiseen vaadittavan omistautumisen, tiesivät, että kilta oli enemmän kuin pelkkä organisaatio. Se oli idea, osoitus ihmisen luovuuden kestävästä voimasta ja peräänantamattomasta huippuosaamisen pyrkimyksestä.
Olipa kilta todellinen tai pelkkä legenda, sen tarina inspiroi edelleen. Se muistutti ihmisiä siitä, että todellinen mestaruus ei ole vain taitoa, vaan intohimoa, omistautumista ja halukkuutta varjella ja vaalia menneisyyden tietoa tulevaisuuden hyödyksi.
